Minkä kokoinen minä olen?


Elämäntapamuutos alkaa konkretisoitua hiljalleen myös vaatteissa. Paidat eivät ole muuttuneet vielä teltoiksi ja housutkin pysyvät jalassa pitelemättä, mutta en tursua enää niistä ulos! Voi tietysti kysyä, että olisiko aiemmin keväällä kannattanut hankkia numeron suurempia vaatteita, koska niille selvästi oli tarvetta. Mutta en juurikaan tullut hankkineeksi. Sen sijaan tuskailin kittanaksi kutistuneisiin vaatteisiin ahtautuneena – kyllä oli nautinto.

Vaikka massakausi ennen elämäntaparemppaa oli ennätyksellinen, en siitä huolimatta nähnyt peilissä kovinkaan pullataikinaksi paisunutta eläjää, mikä tietysti on silkkaa taikuutta. Kotona peilistä tuijotti suhteellisen kuosissa oleva minä. Ehkä vähän pullukka, mutta en ole koskaan kovin hintelä ollutkaan.

Jos kotona ja pienemmissä peileissä tilanne olikin vielä kohtalaisen kuosissa, isommat peilikuvat ja laajemmat perspektiivit muistuttelivat asian oikeasta tolasta. Kun näin itseni kokovartalonaisena kaupungilla jostakin ikkunasta heijastuneena, kropassa oli aivan eri ulottuvuudet. Ensin yllätyin vähän, puolen vuoden päästä vähän enemmän. Seuraavina vuosina ihmettelin, että olinko tuo tosiaan minä vai vääristävätkö nämä isot peilikuvat.

Lopulta tajusin, että kävelin jo kuin lihava ihminen. Vaikka ylimääräistä painoa oli vasta muutamakymmenen kiloa, tajusin ilman tohtorin papereitakin, että painon täytyy jo vaikuttaa jonkin verran niveliinkin.

Niin että sitä vain kysyn, että miksi sitä painon kertymistä ei näe peilistä? Näkeekö peilissä sen, mitä siellä on aina nähnyt tai mitä haluaa nähdä?

Ymmärrän hyvin, miksi laihdutusohjelmiin lähteville läväytetään eteen oma kokovartalokuva. Se auttaa hahmottamaan kehon  ja tietysti jatkossa havainnollistaa muutoksen. Valokuvan näppäämistä suositeltiin myös My Peak Challengen aloittaville, ja hoitelin homman kuuliaisesti keväällä ennen elämäntapamuutosta.

Alkuviikosta sonnustauduin taas jumppatrikoisiin ja otin kuvan 5 kg:n rajapyykin kunniaksi. Ja kyllä – voitte ottaa kädet pois silmiltä! En todellakaan aio julkaista yhtään ainoaa ennen–jälkeen -kuvaparia täällä, sosiaalisessa mediassa tai missään. En myöskään aio siirtää niitä koneelle, ja yritän pitää kameran piilossa, ettei mieheni muista sen olemassaoloa.

Lähinnä aion silloin tällöin vilkaista niitä. Ja todeta, että ekat viisi kiloa näyttää lähtevän kyljistä, ja että tämän kokoinen minä nyt olen.   

5 kiloa vähemmän minua

Oli pakko pyörähtää kesken työpäivän tänne blogin puolelle ilakoimaan. Aamulla puntari näytti tasan viisi kiloa vähemmän kuin 6,5 viikkoa sitten. Maailman helpoimmat viisi kiloa – ja olen niistä niin iloinen ja kiitollinen!

Muistan, kun keväällä seisoin epäuskoisena puntarilla, työterveystarkastuksen tulokset kädessäni. Olin vuosikausia vakuutellut itselleni, että "ensi kesänä olen elämäni kuosissa". Samalla olin jatkanut pullan ja suklaan mussuttamista entiseen malliin, unohtanut veden juonnin, eivätkä urheiluvaatteetkaan olleet päässeet kaapissa paljoa kulahtamaan. Huomasin kyllä, miten vaatteet kiristyivät kiristymistään. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että paino oli hilautunut ennätyslukemiin – ja samalla myös kolesteroli- ja verensokeriarvot olivat hilautuneet viitearvojen yläpuolelle.

Viimeisen puolen vuoden aikanakin paino oli noussut viisi kiloa. Siinä puntarilla mietin, että jo niidenkin kilojen karistamisessa on älytön työ, saati sitten siitä eteenpäin...

No eipä ollutkaan. Tein kaiken ihan erilailla kuin ennen, ja tässä ollaan. Painoindeksikin on tippunut jo merkittävästä ylipainosta lievän ylipainon puolelle. Suunta on vallan oikea.

Tavoitepainoa en ole asettanut, enkä varsinkaan koe laihduttavani, vaikka painon putoamista onkin mielenkiintoista seurata. Voida paremmin – siinä on tavoitetta ihan riittävästi.

Sitten takaisin töihin. Voi hyvin!

Kiirettä karkuun


Whala. Ensinnäkin hyviä uutisia. Vielä viime maanantaina vaivannut pöhötys alkoi sulaa viikolla – samaa tahtia kuin sain raivattua työlistaa lyhyemmäksi. Olo tuntuu taas ihan freesiltä, mieli virkeältä ja puntarissakin seisoi aamulla elämäntapamuutoksen ajan kepeimmät lukemat. Huippua, tykkään, peukutan!

Sitä vain jäin miettimään, että kumpi lopulta olikaan ensin: muna vai k.... Olotilan freesiytyminen vai paremmalle tolalle saatu työlista? Kumpi oli syy, kumpi seuraus vai etenikö ne rintarinnan?

Töissä on ollut koko kevään ihan hirveä kiire, viimeisten muutaman viikon aikana varsinkin. Varmaankin olen ihan itse ollut kiireen (tai kiireen tunteen!) päätirehtööri. Mutta tiedättehän, kas perhana se havainto, kun kesäloma lähestyy ja työlista ennemmin pitenee kuin lyhenee päivittäin. Sehän pistää kuulkaa puhaltamaan. 

Taputtelen kyllä itseäni olalle siitä hyvästä, että työhärdellistä huolimatta ruokaremppa on pysynyt ihan sopivan hyvin kuosissa. Olen tämän elämäntapamuutoksen aikana jotenkin huomaamattani oppinut ottamaan vapaapäivistä ja ylipäänsä vapaista hetkistä enemmän irti. Pyrin tarjoilemaan itselleni sopivasti lepoa, mutta myös mielekästä tekemistä. Se tekee hyvää sekä lantulle että lantun varrelle. Ruokarempasta seurannut keveämpi olo taas auttaa osaltaan jaksamaan.

Kiireelle ja/tai kiireen tunteelle täytyy silti tehdä jotakin. Vahva tuntuma takaraivossa sanoo, että stressi lyö kroppaan jonkunlaisen lukkotilan päälle, enkä halua olla lukossa.

Kirjahyllyssä ei ole kiireenselätysoppaita, enkä ole kiireiltäni ehtinyt googlaillakaan aiheesta, tai piipahtaa kirjastossa, mutta täytyy jostakin kaivaa pari kikkakakkosta edes testattavaksi. Jollakin muullakin on ihan varmasti joskus ollut kiire. Ja halu päästä siitä eroon. Itsensä kuulostelu ja rauhoittumispuoli ovat hoidossa, mutta kaipaisin jotakin konreettisia toimintamalleja, joilla työpäivistä saisi tehokkaampia, selkeämpiä, järjestelmällisempiä...

Laadinko listoja? Hoidanko sähköpostiliikennettä vain kaksi kertaa päivässä? Muutaman viikon totaalisen multitaskaamisen jälkeen ajattelin ensi viikolla kokeilla suoraviivaisempaa homma kerrallaan -mallia. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa niskassa roikkuvista töistä seisoo. Ehkä se yksi ainoa työ kuitenkin menee kerralla maaliin asti.

Uutta viikkoa kohti!

Puntari jumissa


Nyt se puntari sitten jumiutui. Joka paikassa on varoiteltu, että tämä vaihe koittaa jossain välissä, joten osasin jo odotella sitä – ja viime viikolla odottelu realisoitui. Paino ei laske, vaikka kuinka käyn tarkistamassa tilannetta. Jos pilkkua viilataan, niin suunta on pikemminkin ollut viimeisen viikon aikana hienoisesti ylös päin. Kyllä, 800 fucking grammaa ylöspäin. 

Ja kun se olisikin vain numeroita puntarin katossa, mutta ei. Peilistä peukuttaa takaisin elämäntapamuuttuja pömpöttävine vatsoineen. Olemus tuntuu michelinukkomaiselta ja pöhöttyneeltä. Että mitäs ny sitte?

Painon jumittelusta en tietystikään ole kovin järkyttynyt. Elopainon laskukäyrä harvemmin on alusta loppuun tikkusuora, ja tuskin olen poikkeus. Eikä missään välissä ole tuntunut siltä, että hittoakos tässä sitten vedetään salaattia kun pöhnä on tosiasia, että sama lyödä ruokaremontissa hanskat tiskiin. Ennemminkin nyt mietittyttää, että mistä tämä pöhnäinen olo ja painon jämähtäminen johtuu?

Syömisistäkö?

Ehkä, osittain. Lappasin nimittäin viime viikolla parina päivänä ihan riuskoin ottein täytekakkua ja kahvin kanssa olen tainnut syödä päivittäin puolikkaan pullan ja n. 1/4 keksin. Ai niin, söin myös kahtena päivänä jäätelöä. Lautasella on ehkä ollut vähän aiempaa enemmän myös perunaa & pastaa, mutta ei merkittävästi. Nyt kun listaa, niin onhan tuossa herkkuja syötäväksi asti.

Vesitalouspäiväkirjasta olen luopunut,  kun veden juonti sujuu jo ilman tukkimiehen kirjanpitoakin. Viime viikolla pidin kuitenkin parina päivänä kirjaa juoduista vesilaseistakin, kun paino alkoi jarrutella. Veden juonti oli ok.

Yhteenveto ja pohdinta: tämä kroppa kaipaa pienen skarppauksen keittiössä.

Ja ollakseni rehellinen, kroppa kaipaa myös liikuntaa.

Tuntuu, että koko ajan on kiire – niin kiire, ettei ole aikaa kuntoiluun, mutta sehän ei ole totta. On kysymys vain valinnoista. Jos haluan, voin helposti nipistää aikaa somesta tai vaikka television katselemisesta. Puolen tunnin aikaslotti ainakin löytyy ihan varmasti jostakin.

Jos saisin valita, niin kuntoilisin joka päivä klo 10, mutta työt haittaa vähän harrastuksia. Joka tapauksessa kuntoilen mieluummin päivän alussa kuin lopussa, joten pitääkö tässä siis alkaa säätää herätys tunnin aikaisemmaksi ja painua iltaisin pehkuihin aiemmin?! Ehkä.

Millä tämän kiireen tunteen saa nitistettyä?