Ja kuinka juoksuvuosi huipentuikaan


Ymmärrättehän, vertauskuva.
No nythän kävi niin, että seitsemän viikon kohdalla askel alkoi rullata. Juoksin lenkkipolulla lujinta vauhtia ikinä, koska kilometrejä metrejä oli mukavampi (!) niellä nopeammin. Palkkasin itseäni sinnikkäästä harrastamisesta jo tosi-harrastajan juoksutrikoillakin, jotka juostessa puristavat parhaista paikoista (joku tekninen juttu niissä oli).

Sitten en muista, mitä siinä marraskuun loppupuolella tapahtui ja ketä meitä nyt oli, mutta nyt tilanne on se, että ei ole paljon harrastettu. Ei varsinkaan juoksemista. En siis toikkaroinut pikkujouluissa nilkkaani kipsiin, vaan toistin itseäni ja hyydyin taas  juurikin ennen viiden kilometrin kalkkiviivaa...

Juoksuttomuuden vastapainoksi suklaata on tullut syötyä ja vähän Netflixiä vilkuiltua. Juoksulenkkareita kohtaan on kehkeytynyt tukeva hylkimisreaktio, koska tauon jälkeen ensimmäinen lenkki olisi kuitenkin niin raskas. Ja sitten oli joululoma. Ja uusi vuosi. Ja loppiainen. Ja tammikuu.

En ole uskaltanut viime viikkoina piipahtaa puntarilla, mutta olotilan perusteella enkkarit (puntari) paukkuisi.

Mutta ei hätää, minä korjaan kaiken. Tammikuussa on aina hyvä fiilis tehdä korjausliikkeitä ja aloittaa uutta. Nyt olen arponut, että minkä porkkanan ostan matkaevääksi. Uusinko Yogaian jäsenyyden? Tilaanko Vastaisku ankeudelle -blogin Jennyn uuden kirjan Uuteen nousuun? Liitynkö jumalaisen Sam Heughanin My Peak Challengeen?

Vedänkö jalkaan nastajuoksukengät vai kaivanko suklaapöhnässä esille hitusen pölyttyneet Rossignolit?

Niin monia mahdollisuuksia!

Ei kommentteja

Mitä tuumaat?