Aloitteleva juoksija & ärtynyt polvi

Matkaa viiden kilometrin juoksukuntoon on askellettu nyt pari viikkoa. Hölkkääminen sujuu hyvin: hengitys pelaa ja ainakin omissa mielikuvissa pistän lenkkaria toisen eteen tosi ryhdikkäästi. Lenkki  kestää tehokkaat 20 minuuttia: 1,5 minuuttia juoksua, 2 minuuttia kävelyä, 1,5 minuuttia juoksua, vuorotellen, ja sen jaksaa helposti. Edellisellä kerralla lisäsin testimielessä vauhtia jokaisella juoksupätkällä, ja viimeisellä kiekalla sain koneeseen kierroksia enemmän kuin pitkään aikaan. Tuntui hyvältä, varsinkin lenkin jälkeen!

Mutta nämä polvet.

Muistankin nyt viime vuoden C25K-kokemuksesta, että polvet tästä lenkkipolulla jumputtamisesta on ihmeissään. Sama homma näkyy toistuvan tälläkin kertaa. Vihlontaa tai pistävää kipua ei onneksi tunnu, eivätkä kintut varsinaisesti kipuile lenkkien välissä, mutta arkuutta ja ärtymystä kyllä on. Missään nimessä ei tee mieli käydä juoksemassa kahtena päivänä peräkkäin. Ennemmin tarvitaan kaksi tai kolmekin välipäivää, jotta tuntemukset sääriluun ja reisiluun välimaastosta häviää. 

Onko tämä nyt vaan tottumattomuutta vai pitääkö alkaa varata huoltoaikaa?

Tottumattomuutta lääkitsen tosiaan maltillisella harjoitustahdilla. Jos polvet tuntuvat vielä edellisen lenkin jäljiltä tukkoiselta ja tömähdys (eli juoksuaskel, heh) ei tee hyvää, niin otan ihan surutta lisää välipäiviä C25K-ohjelmaan.

Palautumista epäilemättä auttaisi, jos petraisin lihashuoltoa – venytteleminen tahtoo aina jäädä. Lihaskunnossa olisi parantamista, ja lievä ylipainokin kuormittaa niveliä. Luin jostain, että alaraajoihin jysähtää juostessa painovoiman takia 3 x kehon massan paino eli, jaigs, mulla jokin 225 kg. Ei ihme, jos polvet äkkiseltään vähän laulaa hoosiannaa.

Jos vielä lisää ruotii, niin juoksutekniikka voi olla kökkö. Yritän kyllä pitää keskivartalon kasassa ja välttää liian pitkää askelta, mutta ei mitään hajua, minkälaisella askelluksella vispaan eteenpäin. Juoksenhan pimeässä, yksin, sanomalehti naaman edessä, ja varmistan, ettei kukaan näe.

Kenkien ja juoksualustan pitäisi olla ok. Pääasiassa olen juossut hiekka- ja sorateillä, juurikin siksi ettei alusta olisi liian kova. Kengät puolestaan ainakin tuntuvat hyviltä. Pingon joillakin reilun satasen maksaneilla Asicsilla, joiden mallia en muista – ei Kayanot eikä Nimbukset. Ainut mutta kengissä on pronaatiotuki. Olin kaupassa sitä mieltä, että aiemmin tehdyn testin mukaan tarvitsen pronaatiotuen, ostamisen jälkeen aloin kotona arpoa, että muistinko väärin. Pronaatiotuki nyt siis on, mutta olikohan sittenkin niin, etteivät tämän sprintterin koivet olisi sitä tarvinneet...

Näillä siis mennään. Ehkä toistaiseksi panostan sopivasti lepoon ja vähän enemmän lihashuoltoon. Jos polvet eivät niillä tokene, niin sitten piipahdan näyttäymässä jollekin osaavammalle.

Mutta hei, jos hakusalla on aloittelijan juoksuohjelma, suosittelen tutustumaan C25K:hon. Aiemmin hölkkäämistä / juoksemista vieroksuneen syvällä rintaäänellä sanon, että se toimii. Tahti on niin maltillinen, että juoksukunto paranee ihan huomaamatta. Eikä maksa mitään.

Kun kilot ei lähdekään hihaa ravistamalla - back on track

Eipä olekaan ihan suffelia tämä elämäntaparemppa aina. Olen nyt parin kuukauden ajan hävitellyt kesäloman aikana kertynyttä pöhöä oloa. Radiohiljaisuudesta ehkä voitte arvata, mitä pöhönpoistolle kuuluu? Noh.

Tiedän, mitä pitää tehdä saadakseen hyvän olon, mutta teen vähän sinne päin. Lopputulema on tukkoinen, väsähtänyt ja ankea olo. Puntarilla pöhö näkyy vain maltillisena +1,5 kilona, mutta tämä turvotus, jano ja väsymys on aivan toisissa sfääreissä.

Muistan ihan kirkkaasti todenneeni keväällä ainakin siipalle, varmaan myös täällä blogissa, että elämäntaparemppa on naurettavan helppoa. Mistään en jäänyt paitsi, ja kiloja lähti hiljalleen pois suurinpiirtein hihaa ravistamalla.

Lievän itsetutkiskelun myötä olen tullut siihen tulokseen, että uusi elämäntapa ei ollut sittenkään vielä niin vahvalla pohjalla kuin olin ajatellut. Kesäloma meni vielä ihan hyvin, mutta sitten tuli arjessa vastaan kaikenlaista kremppaa ja murhetta itsellä ja läheisillä. Työt stressasi. Lääkitsin tilannetta vähän suklaalla, unohdin veden juonnin, söin enemmän mitä sattuu ja lenkille en kai muka ehtinyt. Ensin satunnaisesti ja pikku hiljaa huonot tavat muuttuivat arjeksi.

Nyt vähän harmittaa. Kompastelin elämäntaparempassa juurikin silloin, kun omasta hyvinvoinnista olisi erityisesti pitänyt huolehtia!

Jossain välissä onneksi muistin taas, että aioin syksyllä mittauttaa uudelleen kolesterolin ja verensokerin. Kiloja on kyllä karissut kevään mittausten jälkeen 6–7, mutta kisakunto ei muuten tunnu kovin rautaiselta. Miten ihminen voi unohtaa, että koko elämäntaparempan taustallahan oli huonoon suuntaan livenneet veriarvot? Että eihän tässä suinkaan peilikuvan takia pelkästään muutosta tehdä.

No nyt olen siis taas muistanut. Tähän lauseeseen lopetan myös harmittelun ja surkuttelun.

Montakohan viikkoa menikään, että olo muuttui hyväksi? Ja pitäisiköhän ottaa väliaikamitat rupista? Aloittelijan juoksuohjelman eli C25K:n pariin palasin viime viikolla. Jos tänään aloittaisi taas vesipäiväkirjan ja ottaisi pullasta vain neljänneksen!

Eli operaatio back on track.