Huonokuntoisen kävyn kuntoiluhaaste. Wanted.

Takana on nyt muutama viikko kuntoilua Suunnon kellon viisomaan tahtiin. Aloitustahdin voi toudellakin luonnehtia olleen maltillinen: joka toinen päivä ohjelmassa on ollut kevyt tai ihan maksimissaan kohtalainen 25–35 minuutin lenkki, joka toinen päivä lepoa.

Laitoin kellon asetuksissa alkujaan tavoitteeksi kunnon kohottamisen. Kun lenkit tuntuivat niin lyhyiltä ja keveiltä, vaihdoin asetukseksi tehostetun kunnon kohotuksen. Nyt mennään jo 40 minuutin lenkkejäkin... kevyesti tai maksimissaan kohtalaisesti, joka toinen päivä. Mutta eipä ainakaan ole liian kova startti. Kunnonkohottaja jää nälkäiseksi.

Kellon mukaan kuntotasoni on romahtanut kesän aikana kohtalaisesta huonoksi. Kuntoiän se kertoi alunperin olevan +12 vuotta oikeaa ikääni vanhempi, tällä hetkellä enää +9 vuotta (wohou). Syketasojen ja muiden asetusten pitäisi olla ihan kohdillaan, mutta normaalivauhtisella lenkillä aparaatti hätäilee, että pulleron olisi syytä hidastaa hiukan.

Ja hidastaako se – ei.

En jaksa millään uskoa, että kuntotasoon olisi tullut kesän taidepaussin aikana ihan noin radikaali muutos. Annan siis kenkien niellä asfalttia normaaliin lenkkitahtiin. Ehkä kello hiljalleen palaa ruotuun ja ymmärtää, että tässä yritetään nyt kohottaa kuntoa, tehostetusti. Tietenkään en suostu uskomaan, että lenkkivauhdin oikeasti pitäisi olla hitaampi. 

Lenkkeily on tuntunut hyvältä. Ruokahuollon puolella olen katsellut vähän tarkemmin, mitä syön. Ja nähnyt kyllä itseni syövän myös pullaa, mutta ehkä vähän vähemmän. Riittävä vedenjuonti kangertelee vieläkin – en ymmärrä miksi, koska eihän se olisi kuin kippis ja kulaus. Puntarilla en ole käynyt pariin viikkoon ollenkaan, mutta jotain johtopäätöksiä voi tehdä siitä, että housut ovat yhtä napakat kuin ennenkin ja olo vähän keveämpi.

Noin niin kuin muuten mietin, että pitääkö tässä elämäntaparemontissa olla joku tarkemmin määritelty tavoite? Joku lukema, johon tähdätä? Tavoitepaino, kolesterolitaso, verensokerilukemat, vyötärönympärys, kilometrimäärä? Vai onko ihan ookoo, jos taaperran menemään, katsotaan mihin se riittää?

Toistaiseksi olen lähinnä katsonut, mihin tämä riittää... mutta eteneekö tällä tyylillä mihinkään?

Sen verran olen lukemia tuijottanut, että Suunnon arvioiman kuntoiän aion saada kohdilleen ja kuntotason nyt alkajaiseksi edes kohtalaiseksi. Sitten mielellään hyväksi. Esimerkiksi C25K-juoksuohjelmassa oli kuitenkin silkkaa parhautta tavoitella 5 km juoksukuntoa ja huomata, miten viikko viikolta jaksoi juosta pidemmästi. Jotakin vastaavaa kuukauden tai parin haastetta täällä kaivataan. Sellaista, jonka polvet kestää.

Huonokuntoisen kävyn kuntoiluhaastetta.

Elämäntaparempassa eteenpäin

Viime viikolla tuskastuin omaan plösähtäneeseen olotilaani ja totesin, että jotain tarttee taas tehdä. Mietin ja tunnustelin pitkin viikkoa, että mitä se jotain nyt sitten tällä kertaa olisi. Millä kommervinkeillä tällainen +35 -vuotias eläjä onnistuisi tarkistamaan omat repsahtaneet liikkumistottumukset ja ruokavaliot enemmän kohdilleen?

Eikä oikein mikään huudellut puoleensa. Plaah.

Brassailin edellisessä postauksessa, että hihastani olisi ravisteltavissa niin My Peak Challengen treeni- & ruoka-ohjetta (vuodelta 2019), Elisa Mattilan Hyvinvointistarttia, tosi monta vuotta sitten ostettua FitFarmin Superdieettiä sekä pariinkin otteeseen aloitettua (ja lopetettua) aloittelijan juoksuohjelmaa, C25K. Kaikkia niitä olen kahlaillut vuosien varrella läpi... Että mitä laitetaan?
Näistä My Peak Challenge on tosi tuhti ja kokonaisvaltainen paketti. Vuoden treeniohjelmat (ja ohjeet) ovat monipuoliset, vaihtelevat, haastavat ja kaikin puolin hintaansa nähden mainiot. Samoin vuoden ruokasuunnitelma, joita tulee oikeastaan kaksikin: tavis ja vege, resepteineen päivineen. Sparrausta ja vertaistukea saa netistä niin paljon kuin haluaa. Ohjelma tökkäsi mulla viime vuonna nilkkavaivoihin. Parantelutauon jälkeen en enää tullut pyöräyttäneeksi ohjelmaa käyntiin, kun treeniohjelma tuntui niin aikaavievältä. Muistaakseni treenipäiviä oli aina 5–6 per viikko, ja ainakin tällä vartalolla ohjelman hikoilemiseen meni helposti 45–60 minuuttia päivässä. Tahtia sai tietysti löysätä ihan vapaasti, päivän kuntoiluja keventää ja lepopäiviä lisätä, mutta kun valmiin ohjelman seuraaminen on jotensakin fiksaatiomaisen mahtavaa... niin se jäi sitten kokonaan. 

Hyvinvointistartti taas taisi kestää vain viikon, mutta senkin muistan olleen tosi kattava ja kannustava paketti treeniä ja hyviä ruokavinkkejä. Viikon kestävää ohjelmaa ei ehtinyt edes lopettaa kesken, heh. Liputin kurssia kavereille myös siksi, että treenit oli korkeaintervallisellaisia – toisin sanoen älytön hiki, älyttömän nopeasti = tosi tehokasta ajankäyttöä. Varmaan alunperin ajattelin toistaa Hyvinvointistartin ohjelmaa viikko toisensa perään, mutta muistaakseni innostus hyytyi ensimmäisen kertausviikon alkupuolella. Että se siitä sitten.

Superdieetin jälkeen on vettä virrannut ja vuosiakin vierinyt varmaan kohta kymmenen. Koko ohjelma on voinut muuttua jo ihan muuksi. Sieltä vuosien takaa muistan sopivan tehokkaat treenit, mutta omaan makuuni ihan liian rajoitetun ruokavalion, johon homma taisi tökätä hyvissä ajoin ennen kuuden viikon maaliviivaa. Nykyään kuuriluontoiset dieetit eivät oikein enää iske, joten Superdieettiä en tällä erää edes miettinyt vaihtoehdoksi.

Ja C25K-juoksuohjelmahan tökkäsi, viime syksynä ärtyneisiin polviin. Vaihteeksi.
Että näitä nyt sitten makustelin, viikko vieri, eikä inspiraatiota löytynyt.

Viikonloppuna sitten juolahti mieleen, että vuosi sitten keväällä, elämäntaparemppaa tehdessä, lueskelin Jenny Belitz-Henrikssonin kirjaa Uuteen nousuun: löydä energisempi elämä. Se toimi silloin hyvänä puskutraktorina muutokselle. En muistanut miten ja miksi, mutta muistin, että toimi. Kaivoin kirjan naftaliinista ja alkuun päästyä totesin, että kyllä: sen pitäisi olla jokaisen elämäntaparemontoijan ja varsinkin laihduttajan perusteos. Kirjan kertauskierros etenee vasta alkutaipaleella, mutta jo tässä vaiheessa tuntuu, että palikat loksahtelee paikoilleen. Ensinnäkin mieleen kirkastui motivaatio oman elämäntaparempan taustalla: terveys ja parempi olo. Ja toiseksi, on briljanttia tulla hoksautetuksi, ettei kannata miettiä mitä muutoksen myötä menettää (illan sohvasuklaat, kahvitunnin kakkukimarat, jokaperjantainen pitsa...), vaan mitä uutta hyvää muutoksen myötä saa elämään. Eikä niitä sohvasuklaitakaan sitä paitsi tarvitse kokonaan unohtaa!

Nyt just tuntuu, että muuta ohjelmaa en oikeastaan edes tarvitse. Ei liian hikisiä treenialoituksia, ei liian nopeita muutoksia ruokavalioon, vaan maltillista muutostahtia, hyvillä fiiliksillä.
Muistin myös, että kunhan laitan eteisen lipastonlaatikosta urheilukellon ranteeseeni, se laatii pullerollekin sopivan kunnonkohotusohjelman ja kertoo päivittäin, mitä tarttee tehdä. Ja mikä parasta, syksy on ehkä tämän eläjän mielestä vuoden parasta lenkkeilyaikaa.
(*Ja vielä tarkennus: tämä ei ollut maksullinen mainos *)

Kun lihavuus hiipi takaisin

Voi apua, nyt mennään painonhallinnan suhteen vedenjakajalla. Tai ei, olen jo tainnut pluiskahtaa harjanteen väärälle puolelle. Kävin viikonloppuna juhlissa ja juhlavaatteita niskaan kiskoessa tajusin, että olen palannut massakauteen. Peilistä tuijotti paksumpi minä.
Voihan helvetti.
Tajusin, että olokin tuntuu läskiltä. Kylkiin ja vyötärölle on kertynyt laardia – niistä se lähti viime kesänä ensimmäisenä ja niihin se näyttää nyt myös palaavan ensimmäisenä. Tunika päälläni näytti juhlissa juurikin siltä, että kaavun alle yritetään kätkeä kiloja. Yhdellä kantilla pullotti uusiin ulottuvuuksiin kasvanut jenkkakahva ja toisella puolella pömpötti vatsa. Kaksoisleuka lepatti siinä tunikan ja kakkua mussuttavan suun välissä.
Puntari on kyllä kertonut kesän aikana, että paino on noussut pari kiloa. Siis oikeasti kuitenkin vain pari kiloa! Olo on tähän asti tuntunut ihan siedettävältä ja olen ajatellut, että kilot kyllä lähtee kun kesän jäätelönsyönti loppuu ja kun syksyn lenkkeilykausi alkaa ja mitähän meriselityksiä nyt olenkaan itselleni antanut. Ilmeisesti tämä on se kohta painolukemissa, kun kroppani alkaa muuttaa tosissaan muotoa.
Saman tien alkoi jurppia kolesteroli- ja verensokeriarvot, jotka ihan taatusti ovat myös lähteneet nousuun. 
Argh.
Nyt sitten ollaan siinä pisteessä, että painoindeksi on 29. Se tarkoittaa lievää ylipainoa. Lukema huitelee kohtalaisen lähellä merkittävää ylipainoa. Ja ei, lihasmassa tätä ei selitä.
Selitys löytyy jäätelöstä, pullasta, kekseistä ja suklaasta. Vaikka syön tosi paljon kasviksia ja laitan ruoan suhteellisen terveellisesti, uuniin on sujahtanut entistä useammin ranskiksia, lohkoperunoita ja pitsaa.
Ärsyttää huomata, että olen uskotellut itsellen elämäntapamuutoksen olevan ihan hyvällä mallilla.
Milläkähän opeilla saan käännettyä kurssin taas parempaan suuntaan?
Juu, pottu kerrallaan ja positiivisen kautta, mutta tämän infernaalisen jurppimisen keskellä kaipaan jotakin sysäystä tähän hommaan. Multahan löytyy arkistoista My Peak Challengen vuoden 2019 kunto- ja ravinto-ohjelma. Ja myös Elisa Mattilan Hyvinvointistartti ja Fitfarmin 6 viikon Superdieetti. Hyviä aloituksia on ollut ennenkin, heh heh.
Jään puntaroimaan itseäni aihetta ja kerron soon as possible mihin suuntaan vaaka kallistui.

Resepti elokuiseen nollaukseen

Tuntuu, että elokuu on mielentila. Se on ristivetoa, miksaus, pirtelö, jossa aineksina on kesästä luopumisen haikeutta ja uuteen lähtemisen kihinää. Levollisuutta ja poltetta samaan aikaan.

Vähän niin kuin hiljennettäisiin vauhtia, ennen kuin kaarratetaan risteyksestä taas johonkin suuntaan.

En tiedä, onko tämä nyt joku ikäkysymys, koronakevään lieveilmiö vai ihan vaan tarve kuulostella omaa hyvinvointia, mutta kaipaan nykyään nollaushetkiä ja vauhdin hiljentämistä. Olen löytänyt siihen mainion tavankin. Tarvitaan vain lattia, vähän omaa rauhaa ja jonkunvaltakunnan nettiyhteys. Ja ei, tämä ei ole nyt sellainen hengähdyshetki.

Olen ottanut käyttöön Joogaliikkeitä silmät kiinni panhuilun tahtiin -meneltelmän.

Joka kerta meinaa vähän hymyilyttää, että tässä sitä nyt ollaan, tilulii vaan. Ja samalla olen aika hiton tyytyväinen, että teen juuri niin.

Mulle tämä toimii aikalisänä. Jotenkin lohdullisena, rentouttavana ja virkistävänä. Se kirkastaa pääkoppaa ja vetreyttää kroppaa. Homma ei vaadi juuri mitään eikä varsinkaan maksa mitään. Aikaa menee tasan sen verran kuin itse haluaa ja aikatauluun tai mielentilaan sopii.

Siltä varalta, että joku muukin elää samanlaista elokuuta, tässä the resepti:

1. Ohjaile talo tyhjäksi. Tai edes huone.
2. Raivaa olohuoneen lattialta ylimääräiset rojut. Joku pehmeähkö matto alustaksi on bueeno.
3. Laita päälle mukavat, kiristämättömät vaatteet. Sellaiset, ettei viluta eikä v**uta.
4. Pistä YouTubesta soimaan tämä:
   
   
   
5. Sulje silmät. Tai pidä auki, jos tuntuu paremmalta niin.
6. Venyttele kevyesti, rauhalliseen tahtiin. Ei mitään maksimikurkotuksia eikä varsinkaan kipua. Oman olon mukaan.
   
7. Hengittele. Kuuntele tiluliitä, tunnustele missä kiristää ja hengittele sinne kireyttä kohden.
8. Jatka minkä aikaa nyt jatkat.
   

Yleensä venyttelen hartioita ja niskaa, teen eteentaivutuksia, kiertoja, piipahtelen ylöspäin katsovassa koirassa, alaspäin katsovassa koirassa ja lapsen lepoasennossa. Aloitan rauhassa risti-istunnasta ja lopetan samaan asentoon. Hyörin olohuoneen matolla useimmiten noin puoli tuntia, joskus enemmän, joskus vähemmän.

Sen jälkeen avaan silmät ja pistän tosi eteerisenä pyykkikoneen pyörimään.

Paluu eetteriin - mitä kuuluu nyt?

No mutta hei, taas. Plarailin illalla nettiä ja eksyin tänne omaan blogiini, pitkästä pitkästä aikaa. Oli ihan valaisevaa kerrata viime kesäisiä elämäntapamuutoksen vaiheita ja juoksulenkkareissa kompastelua. Samalla muistin, että tosiaan: blogin kirjoittaminenhan oli oikeastaan hauskaa. Ja kas, nyt ollaan sitten taas täällä naputtelemassa kuulumisia.

Tilannekatsauksena voin tiivistää, että elämäntaparemontille kuuluu ns. puolihyvää.

Terveellisempi, kasvispitoisempi ruokavalio jäi osaksi arkea. Jos en syö salaattia tai kasviksia riittävästi, tulee tosi tukkoinen olo. Lihaa puolestani en enää kaipaa joka aterialle. Siitäkin tulee suurissa määrin tukkoinen olo. (Plus että mulla on parempi omatunto popsiessani porkkanaa kuin jotakin, joka on aiemmin ollut sympaattinen otus...argh.) Pullaa ja muita sokerimössöjä syön edelleen vähemmän kuin ennen, tosin siinä suksi vähän lipsuu, koska pulla nyt vaan on hyvää.

Lenkkeillyt olen tänä vuonna enemmän kuin pitkään aikaan. Lenkkeilyinto alkoi jo viime vuoden loppupuolella ja jatkui koko kevään. Kävelyvauhti kiihtyi, lenkit pitenivät ja kunto nousi. Suunnon urheilukellon mukaan pääsin kuntoiässä jo omalle tasolle, mutta kuntotaso oli toukokuun lopussa edelleen tyydyttävä, koska itsepintaisesti junttasin kaikki lenkit kävellen. Ilmojen lämmettyä lenkkeily jäi, kun inhoan helteessä lenkkeilyä. Tällä viikolla lenkkipolut taas ovat kutsuneet.

Juoksuharrastukselle taas kuuluu erinomaisen kehnoa. Aloitin viime syksynä juoksemaan jo kolmatta kertaa C25K-ohjelmalla. Ja tadaa - harrastus myös hyytyi kolmatta kertaa. Mitä pidemmälle ohjelma eteni, sitä ärtyneemmiltä tuntuivat polvet. En tiedä onko vika polvissa, kengissä, tottumattomuudessa vai juoksutekniikassa. En viitsi hölkätä polviani poliklinikalle, joten toistaiseksi mennään kävellen.

Elämäntaparemontoinnin ohessa mietin, mikä haluaisin olla isona. Teenkö sitä työtä, mitä haluan? Teenkö vapaa-ajalla niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi? Olisi huomattavasti helpompi kun olisi selvät suunnat, toiveet ja ajatus kirkas, mutta kun ei. Ehkä kaivan self help -kirjat esille, teen listoja...tai sitten vaan nollaan ajatukset kesäloman ajaksi ja annan tuulen tuivertaa.

Tai ehkä alan jaaritella tänne.

Aloitteleva juoksija & ärtynyt polvi

Matkaa viiden kilometrin juoksukuntoon on askellettu nyt pari viikkoa. Hölkkääminen sujuu hyvin: hengitys pelaa ja ainakin omissa mielikuvissa pistän lenkkaria toisen eteen tosi ryhdikkäästi. Lenkki  kestää tehokkaat 20 minuuttia: 1,5 minuuttia juoksua, 2 minuuttia kävelyä, 1,5 minuuttia juoksua, vuorotellen, ja sen jaksaa helposti. Edellisellä kerralla lisäsin testimielessä vauhtia jokaisella juoksupätkällä, ja viimeisellä kiekalla sain koneeseen kierroksia enemmän kuin pitkään aikaan. Tuntui hyvältä, varsinkin lenkin jälkeen!

Mutta nämä polvet.

Muistankin nyt viime vuoden C25K-kokemuksesta, että polvet tästä lenkkipolulla jumputtamisesta on ihmeissään. Sama homma näkyy toistuvan tälläkin kertaa. Vihlontaa tai pistävää kipua ei onneksi tunnu, eivätkä kintut varsinaisesti kipuile lenkkien välissä, mutta arkuutta ja ärtymystä kyllä on. Missään nimessä ei tee mieli käydä juoksemassa kahtena päivänä peräkkäin. Ennemmin tarvitaan kaksi tai kolmekin välipäivää, jotta tuntemukset sääriluun ja reisiluun välimaastosta häviää. 

Onko tämä nyt vaan tottumattomuutta vai pitääkö alkaa varata huoltoaikaa?

Tottumattomuutta lääkitsen tosiaan maltillisella harjoitustahdilla. Jos polvet tuntuvat vielä edellisen lenkin jäljiltä tukkoiselta ja tömähdys (eli juoksuaskel, heh) ei tee hyvää, niin otan ihan surutta lisää välipäiviä C25K-ohjelmaan.

Palautumista epäilemättä auttaisi, jos petraisin lihashuoltoa – venytteleminen tahtoo aina jäädä. Lihaskunnossa olisi parantamista, ja lievä ylipainokin kuormittaa niveliä. Luin jostain, että alaraajoihin jysähtää juostessa painovoiman takia 3 x kehon massan paino eli, jaigs, mulla jokin 225 kg. Ei ihme, jos polvet äkkiseltään vähän laulaa hoosiannaa.

Jos vielä lisää ruotii, niin juoksutekniikka voi olla kökkö. Yritän kyllä pitää keskivartalon kasassa ja välttää liian pitkää askelta, mutta ei mitään hajua, minkälaisella askelluksella vispaan eteenpäin. Juoksenhan pimeässä, yksin, sanomalehti naaman edessä, ja varmistan, ettei kukaan näe.

Kenkien ja juoksualustan pitäisi olla ok. Pääasiassa olen juossut hiekka- ja sorateillä, juurikin siksi ettei alusta olisi liian kova. Kengät puolestaan ainakin tuntuvat hyviltä. Pingon joillakin reilun satasen maksaneilla Asicsilla, joiden mallia en muista – ei Kayanot eikä Nimbukset. Ainut mutta kengissä on pronaatiotuki. Olin kaupassa sitä mieltä, että aiemmin tehdyn testin mukaan tarvitsen pronaatiotuen, ostamisen jälkeen aloin kotona arpoa, että muistinko väärin. Pronaatiotuki nyt siis on, mutta olikohan sittenkin niin, etteivät tämän sprintterin koivet olisi sitä tarvinneet...

Näillä siis mennään. Ehkä toistaiseksi panostan sopivasti lepoon ja vähän enemmän lihashuoltoon. Jos polvet eivät niillä tokene, niin sitten piipahdan näyttäymässä jollekin osaavammalle.

Mutta hei, jos hakusalla on aloittelijan juoksuohjelma, suosittelen tutustumaan C25K:hon. Aiemmin hölkkäämistä / juoksemista vieroksuneen syvällä rintaäänellä sanon, että se toimii. Tahti on niin maltillinen, että juoksukunto paranee ihan huomaamatta. Eikä maksa mitään.

Kun kilot ei lähdekään hihaa ravistamalla - back on track

Eipä olekaan ihan suffelia tämä elämäntaparemppa aina. Olen nyt parin kuukauden ajan hävitellyt kesäloman aikana kertynyttä pöhöä oloa. Radiohiljaisuudesta ehkä voitte arvata, mitä pöhönpoistolle kuuluu? Noh.

Tiedän, mitä pitää tehdä saadakseen hyvän olon, mutta teen vähän sinne päin. Lopputulema on tukkoinen, väsähtänyt ja ankea olo. Puntarilla pöhö näkyy vain maltillisena +1,5 kilona, mutta tämä turvotus, jano ja väsymys on aivan toisissa sfääreissä.

Muistan ihan kirkkaasti todenneeni keväällä ainakin siipalle, varmaan myös täällä blogissa, että elämäntaparemppa on naurettavan helppoa. Mistään en jäänyt paitsi, ja kiloja lähti hiljalleen pois suurinpiirtein hihaa ravistamalla.

Lievän itsetutkiskelun myötä olen tullut siihen tulokseen, että uusi elämäntapa ei ollut sittenkään vielä niin vahvalla pohjalla kuin olin ajatellut. Kesäloma meni vielä ihan hyvin, mutta sitten tuli arjessa vastaan kaikenlaista kremppaa ja murhetta itsellä ja läheisillä. Työt stressasi. Lääkitsin tilannetta vähän suklaalla, unohdin veden juonnin, söin enemmän mitä sattuu ja lenkille en kai muka ehtinyt. Ensin satunnaisesti ja pikku hiljaa huonot tavat muuttuivat arjeksi.

Nyt vähän harmittaa. Kompastelin elämäntaparempassa juurikin silloin, kun omasta hyvinvoinnista olisi erityisesti pitänyt huolehtia!

Jossain välissä onneksi muistin taas, että aioin syksyllä mittauttaa uudelleen kolesterolin ja verensokerin. Kiloja on kyllä karissut kevään mittausten jälkeen 6–7, mutta kisakunto ei muuten tunnu kovin rautaiselta. Miten ihminen voi unohtaa, että koko elämäntaparempan taustallahan oli huonoon suuntaan livenneet veriarvot? Että eihän tässä suinkaan peilikuvan takia pelkästään muutosta tehdä.

No nyt olen siis taas muistanut. Tähän lauseeseen lopetan myös harmittelun ja surkuttelun.

Montakohan viikkoa menikään, että olo muuttui hyväksi? Ja pitäisiköhän ottaa väliaikamitat rupista? Aloittelijan juoksuohjelman eli C25K:n pariin palasin viime viikolla. Jos tänään aloittaisi taas vesipäiväkirjan ja ottaisi pullasta vain neljänneksen!

Eli operaatio back on track. 

Elämäntaparemppa ja kesäloma. Ja lomaltapaluustr...turvotus.

Kesäloma on kuulkaas taputeltu. Arkipäivinä koordinaatit vie taas työpaikalle ja muutenkin elämä palautuu normaaleihin uomiinsa. Heti ensimmäiseksi aamulla tarkistin, montako viikkoa vielä olikaan syksyllä edessä olevaan lomaan... Tykkään kyllä työstäni, mutta lomailu alkoi loppua kohden tuntua niin mukiinmenevältä, että kiitos mielelläni olisin heittäytynyt vielä muutamaksi viikoksi vapaalle. Syksyn kuulaita lomapäiviä odotellessa!

Elämäntaparemppani palaa arkeen sekin. Pääsin ennen kesälomaa rempassa ihan kelpoon vauhtiin.  Terveellisesti syömisestä ehti tulla rutiini, samoin riittävästä veden juonnista. Painokin tippui muutosten myötä muutamassa kuukaudessa useamman kilon. Lähdin lomalle ihan luottavaisin mielin enkä ajatellut heittäytyä vanhoihin tapoihin kesälomallakaan.

Ja niin tein.

Söin läpi loman sopivan rennosti hyvin. Se tarkoittaa nykyään sekä maistuvaa että terveellistä ravintoa, mutta ei ryppyotsaisesti. Mistään en edelleenkään kieltäytynyt. Salaatteja ja kasviksia jo suorastaan himoitsen lautaselleni – ihan vaan, koska olen huomannut, että oloni on uskomattoman paljon parempi kun päivän pöperöistä riittävä osuus on pupunruokaa!

Ja voi maar, pistelin kesälomalla poskeeni myös purkkitolkulla jäätelöä, levyn–pari suklaata, leivoksia, sanoinko jo jäätelöä... mutta en heittäytynyt niissä överiksi.

Puntarilla ei tullut loman aikana paljoa seisoskeltua, mutta tänään aamulla seisoin ja kuikin numeroita varovaisesti sormien välistä. 

Ei paha. Kesäloman aikana paino oli pysynyt hyvin pitkälti paikoillaan. Kroppa kyllä tuntuu loman sokerimussuttelujen jälkeen pöhöltä ja turvonneelta, mutta asukas on rento ja levännyt.

Kunhan saan tämän pöhön kukistettua, niin taidan siirtyä juoksupoluille.

Minkä kokoinen minä olen?

Elämäntapamuutos alkaa konkretisoitua hiljalleen myös vaatteissa. Paidat eivät ole muuttuneet vielä teltoiksi ja housutkin pysyvät jalassa pitelemättä, mutta en tursua enää niistä ulos! Voi tietysti kysyä, että olisiko aiemmin keväällä kannattanut hankkia numeron suurempia vaatteita, koska niille selvästi oli tarvetta. Mutta en juurikaan tullut hankkineeksi. Sen sijaan tuskailin kittanaksi kutistuneisiin vaatteisiin ahtautuneena – kyllä oli nautinto.

Vaikka massakausi ennen elämäntaparemppaa oli ennätyksellinen, en siitä huolimatta nähnyt peilissä kovinkaan pullataikinaksi paisunutta eläjää, mikä tietysti on silkkaa taikuutta. Kotona peilistä tuijotti suhteellisen kuosissa oleva minä. Ehkä vähän pullukka, mutta en ole koskaan kovin hintelä ollutkaan.

Jos kotona ja pienemmissä peileissä tilanne olikin vielä kohtalaisen kuosissa, isommat peilikuvat ja laajemmat perspektiivit muistuttelivat asian oikeasta tolasta. Kun näin itseni kokovartalonaisena kaupungilla jostakin ikkunasta heijastuneena, kropassa oli aivan eri ulottuvuudet. Ensin yllätyin vähän, puolen vuoden päästä vähän enemmän. Seuraavina vuosina ihmettelin, että olinko tuo tosiaan minä vai vääristävätkö nämä isot peilikuvat.

Lopulta tajusin, että kävelin jo kuin lihava ihminen. Vaikka ylimääräistä painoa oli vasta muutamakymmenen kiloa, tajusin ilman tohtorin papereitakin, että painon täytyy jo vaikuttaa jonkin verran niveliinkin.

Niin että sitä vain kysyn, että miksi sitä painon kertymistä ei näe peilistä? Näkeekö peilissä sen, mitä siellä on aina nähnyt tai mitä haluaa nähdä?

Ymmärrän hyvin, miksi laihdutusohjelmiin lähteville läväytetään eteen oma kokovartalokuva. Se auttaa hahmottamaan kehon  ja tietysti jatkossa havainnollistaa muutoksen. Valokuvan näppäämistä suositeltiin myös My Peak Challengen aloittaville, ja hoitelin homman kuuliaisesti keväällä ennen elämäntapamuutosta.

Alkuviikosta sonnustauduin taas jumppatrikoisiin ja otin kuvan 5 kg:n rajapyykin kunniaksi. Ja kyllä – voitte ottaa kädet pois silmiltä! En todellakaan aio julkaista yhtään ainoaa ennen–jälkeen -kuvaparia täällä, sosiaalisessa mediassa tai missään. En myöskään aio siirtää niitä koneelle, ja yritän pitää kameran piilossa, ettei mieheni muista sen olemassaoloa.

Lähinnä aion silloin tällöin vilkaista niitä. Ja todeta, että ekat viisi kiloa näyttää lähtevän kyljistä, ja että tämän kokoinen minä nyt olen.   

5 kiloa vähemmän minua

Oli pakko pyörähtää kesken työpäivän tänne blogin puolelle ilakoimaan. Aamulla puntari näytti tasan viisi kiloa vähemmän kuin 6,5 viikkoa sitten. Maailman helpoimmat viisi kiloa – ja olen niistä niin iloinen ja kiitollinen!

Muistan, kun keväällä seisoin epäuskoisena puntarilla, työterveystarkastuksen tulokset kädessäni. Olin vuosikausia vakuutellut itselleni, että "ensi kesänä olen elämäni kuosissa". Samalla olin jatkanut pullan ja suklaan mussuttamista entiseen malliin, unohtanut veden juonnin, eivätkä urheiluvaatteetkaan olleet päässeet kaapissa paljoa kulahtamaan. Huomasin kyllä, miten vaatteet kiristyivät kiristymistään. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että paino oli hilautunut ennätyslukemiin – ja samalla myös kolesteroli- ja verensokeriarvot olivat hilautuneet viitearvojen yläpuolelle.

Viimeisen puolen vuoden aikanakin paino oli noussut viisi kiloa. Siinä puntarilla mietin, että jo niidenkin kilojen karistamisessa on älytön työ, saati sitten siitä eteenpäin...

No eipä ollutkaan. Tein kaiken ihan erilailla kuin ennen, ja tässä ollaan. Painoindeksikin on tippunut jo merkittävästä ylipainosta lievän ylipainon puolelle. Suunta on vallan oikea.

Tavoitepainoa en ole asettanut, enkä varsinkaan koe laihduttavani, vaikka painon putoamista onkin mielenkiintoista seurata. Voida paremmin – siinä on tavoitetta ihan riittävästi.

Sitten takaisin töihin. Voi hyvin!

Kiirettä karkuun

Whala. Ensinnäkin hyviä uutisia. Vielä viime maanantaina vaivannut pöhötys alkoi sulaa viikolla – samaa tahtia kuin sain raivattua työlistaa lyhyemmäksi. Olo tuntuu taas ihan freesiltä, mieli virkeältä ja puntarissakin seisoi aamulla elämäntapamuutoksen ajan kepeimmät lukemat. Huippua, tykkään, peukutan!

Sitä vain jäin miettimään, että kumpi lopulta olikaan ensin: muna vai k.... Olotilan freesiytyminen vai paremmalle tolalle saatu työlista? Kumpi oli syy, kumpi seuraus vai etenikö ne rintarinnan?

Töissä on ollut koko kevään ihan hirveä kiire, viimeisten muutaman viikon aikana varsinkin. Varmaankin olen ihan itse ollut kiireen (tai kiireen tunteen!) päätirehtööri. Mutta tiedättehän, kas perhana se havainto, kun kesäloma lähestyy ja työlista ennemmin pitenee kuin lyhenee päivittäin. Sehän pistää kuulkaa puhaltamaan. 

Taputtelen kyllä itseäni olalle siitä hyvästä, että työhärdellistä huolimatta ruokaremppa on pysynyt ihan sopivan hyvin kuosissa. Olen tämän elämäntapamuutoksen aikana jotenkin huomaamattani oppinut ottamaan vapaapäivistä ja ylipäänsä vapaista hetkistä enemmän irti. Pyrin tarjoilemaan itselleni sopivasti lepoa, mutta myös mielekästä tekemistä. Se tekee hyvää sekä lantulle että lantun varrelle. Ruokarempasta seurannut keveämpi olo taas auttaa osaltaan jaksamaan.

Kiireelle ja/tai kiireen tunteelle täytyy silti tehdä jotakin. Vahva tuntuma takaraivossa sanoo, että stressi lyö kroppaan jonkunlaisen lukkotilan päälle, enkä halua olla lukossa.

Kirjahyllyssä ei ole kiireenselätysoppaita, enkä ole kiireiltäni ehtinyt googlaillakaan aiheesta, tai piipahtaa kirjastossa, mutta täytyy jostakin kaivaa pari kikkakakkosta edes testattavaksi. Jollakin muullakin on ihan varmasti joskus ollut kiire. Ja halu päästä siitä eroon. Itsensä kuulostelu ja rauhoittumispuoli ovat hoidossa, mutta kaipaisin jotakin konreettisia toimintamalleja, joilla työpäivistä saisi tehokkaampia, selkeämpiä, järjestelmällisempiä...

Laadinko listoja? Hoidanko sähköpostiliikennettä vain kaksi kertaa päivässä? Muutaman viikon totaalisen multitaskaamisen jälkeen ajattelin ensi viikolla kokeilla suoraviivaisempaa homma kerrallaan -mallia. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa niskassa roikkuvista töistä seisoo. Ehkä se yksi ainoa työ kuitenkin menee kerralla maaliin asti.

Uutta viikkoa kohti!

Puntari jumissa

Nyt se puntari sitten jumiutui. Joka paikassa on varoiteltu, että tämä vaihe koittaa jossain välissä, joten osasin jo odotella sitä – ja viime viikolla odottelu realisoitui. Paino ei laske, vaikka kuinka käyn tarkistamassa tilannetta. Jos pilkkua viilataan, niin suunta on pikemminkin ollut viimeisen viikon aikana hienoisesti ylös päin. Kyllä, 800 fucking grammaa ylöspäin. 

Ja kun se olisikin vain numeroita puntarin katossa, mutta ei. Peilistä peukuttaa takaisin elämäntapamuuttuja pömpöttävine vatsoineen. Olemus tuntuu michelinukkomaiselta ja pöhöttyneeltä. Että mitäs ny sitte?

Painon jumittelusta en tietystikään ole kovin järkyttynyt. Elopainon laskukäyrä harvemmin on alusta loppuun tikkusuora, ja tuskin olen poikkeus. Eikä missään välissä ole tuntunut siltä, että hittoakos tässä sitten vedetään salaattia kun pöhnä on tosiasia, että sama lyödä ruokaremontissa hanskat tiskiin. Ennemminkin nyt mietittyttää, että mistä tämä pöhnäinen olo ja painon jämähtäminen johtuu?

Syömisistäkö?

Ehkä, osittain. Lappasin nimittäin viime viikolla parina päivänä ihan riuskoin ottein täytekakkua ja kahvin kanssa olen tainnut syödä päivittäin puolikkaan pullan ja n. 1/4 keksin. Ai niin, söin myös kahtena päivänä jäätelöä. Lautasella on ehkä ollut vähän aiempaa enemmän myös perunaa & pastaa, mutta ei merkittävästi. Nyt kun listaa, niin onhan tuossa herkkuja syötäväksi asti.

Vesitalouspäiväkirjasta olen luopunut,  kun veden juonti sujuu jo ilman tukkimiehen kirjanpitoakin. Viime viikolla pidin kuitenkin parina päivänä kirjaa juoduista vesilaseistakin, kun paino alkoi jarrutella. Veden juonti oli ok.

Yhteenveto ja pohdinta: tämä kroppa kaipaa pienen skarppauksen keittiössä.

Ja ollakseni rehellinen, kroppa kaipaa myös liikuntaa.

Tuntuu, että koko ajan on kiire – niin kiire, ettei ole aikaa kuntoiluun, mutta sehän ei ole totta. On kysymys vain valinnoista. Jos haluan, voin helposti nipistää aikaa somesta tai vaikka television katselemisesta. Puolen tunnin aikaslotti ainakin löytyy ihan varmasti jostakin.

Jos saisin valita, niin kuntoilisin joka päivä klo 10, mutta työt haittaa vähän harrastuksia. Joka tapauksessa kuntoilen mieluummin päivän alussa kuin lopussa, joten pitääkö tässä siis alkaa säätää herätys tunnin aikaisemmaksi ja painua iltaisin pehkuihin aiemmin?! Ehkä.

Millä tämän kiireen tunteen saa nitistettyä?

Intoilua puntarilla

Samalla tiellä ollaan edelleen. Jääkaappi täyttyy (ja tyhjenee) kasviksista, vettä kulauttelen jo aika tottuneesti lasin kerrallaan pitkin päivää ja – tadaa! – paino jatkaa tasaista laskua. Puntarilla ei tietysti tarvitsisi ravata päivittäin eikä viikoittainkaan, mutta olen niin innoissani niin ruoka- ja juomaremontista kuin sen vaikutuksistakin, että pyörähdän puntarilla varmaan kolme kertaa päivässä. Ihan vain toteamassa, että kyllä, tämä toimii!

Painoa on lähtenyt 3,5 viikon aikana suunninnilleen 3,5 kiloa, ja muutos on syntynyt kyllä ihan puhtaasti terveellisemmän ruokavalion myötä, koska liikuntaa en ole lisännyt. Liikunta on ollut lähinnä ulkoilua: pari reippaan puolen tunnin lenkkiä viikossa ja lisäksi hyötyliikuntaa, joka kyllä on ollut välillä tehokkaampaa kuin varsinaiset lenkit.

Terveellisempi ruokavalio ei edelleenkään tunnu vaikealta. Kasvisten myötä ruoka näyttää taivaalliselta ja vielä bonuksena siinä on enemmän makua. Tuntuukin siltä, että olenkohan syönyt koskaan ennen näin hyvin? Toisaalta sitten en ole tainnut kieltäytyä varsinaisesti mistään. Maiskuttelin viikonloppunakin jäätelöä, pullaa, keksiä – ja ihan hyvällä omallatunnolla. Söin niitä vain vähemmän kuin ennen.

Kolesteroliarvoni olivat kevään työterveystarkastuksen mukaan kohollaan. Olenkin nyt syynännyt suurennuslasin kanssa kaapissa olleiden ruokien rasvoja ja selvitellyt, mikä kolesterolia nostaa. Tyydyttymättömiä, tyydyttymättömiä, osittain kovetettuja, kovetettuja.... Melkoinen termiviidakko, mutta sain juonenpäästä kiinni. Kropan tarvitsemaa hyvää rasvaa saan esimerkiksi salaatinkastikkeesta, levitteestä, kalasta, siemenistä ja pähkinöistä. Ei niin hyvää kovaa rasvaa taas juustosta, levitteestä, uunimakkarapäivänä makkarasta... Transrasvat eli osittain kovetetut kasvirasvat ovat hyi, joten vilkaisen nyt jatkossa varsinkin keksi- ja jäätelöpakettien aineisosaluetteloja. Mitään kovin yllätyksiä ei vastaan tullut, joten termiviidakkoon ei kannata hirveästi jäädä kompastelemaan. Kun syön rennoin rantein, näppituntumalla terveellisesti, ruokavaliossa painottuvat juurikin oikeat rasvat.